Sain tänään yllättäen mahdollisuuden osallistua Anna Lindhin säätiön Suomen verkoston tapaamiseen Kulttuurikeskus Caisassa Helsingissä. Säätiön tarkoituksena on tuoda yhteen ihmisiä ja organisaatioita Välimeren molemmilta puolilta, sen eri kulttuuureista. Olen vuodesta 2002 ollut työni kautta yhdyshenkilönä Suomen ja Marokon naisjärjestöjen yhteistyössä, joten jonkinlaista kokemusta minullakin siitä on.

Tuossa verkoston tapaamisessa oli alustuksia ja keskustelua. Valitettavasti pystyin osallistumaan vain alkuosaan, mutta onneksi ehdin kuulla ulkoasiainministeriön virkamiehen puheen kulttuurien ja uskontojen välisestä dialogista. Hän totesi muun muassa, että dialogin ongelmana on sen pinnallisuus, käytetään poliittista retoriikka eikä haluta paneutua ongelmiin syvällisesti, koska puuttuu poliittista tahtoa.

Puhujan mukaan dialogit eivät sellaisenaan poista kulttuurien ja uskontojen vastakkainasettelua, koska syyt niihin löytyvät yhteiskuntaan syvään juurtuneista rakenteista, pitkään kestäneistä konflikteista ja siitä, että maahanmuuttajat eivät saa mahdollisuutta osallistua uudessa kotimaassaan.

Dialogia käytetään peittämään todellista tarvetta puutua omiin epäkohtiin. Länsimaat haluavat dialogilla häivyttää muslimien ongelmat ja toisaalta länsimaisuus koetaan uskontona muslimimaissa. Puhuja peräänkuulutti siirtymistä poliittisesta korrektiudesta tosi toimiin.

Suomi monikulttuuristuu vauhdilla ja siihen liittyy puhujan mukaan suuria haasteita, sillä nopeat muutokset ovat ongelmallisia. Suomen hallitus on nyt alkanut panostaa siihen, että eri etniset ryhmät pystyvät täysimääräisesti osallistumaan, puututaan syrjäytymiseen ja luodaan kanavia, joilla kulttuurieroista johtuvia ongelmia voidaan ratkaista.

Puhuja painotti myös sitä, että kaikkien on opittava toisistaan. On myös opittava tiedottamaan neutraalisti, ilman sormellaosoittelua.

Näin siis viranomaisten ja päättäjien tasolla. Ja se on hyvä se. Mutta entä tavallinen kansa? Eikö myös sen pitäisi saada välineitä kanssakäymiseen muista kulttuureista tulevia ja muita uskontoja tunnustavien ihmisten kanssa? Mehän heidän kanssaan joudumme tekemisiin arjen elämässä naapureina, kaupoissa, työpaikoilla, kouluissa.

Mieleeni on syöpynyt vuosien takaa silloisen seurakuntani kirkkoherran kertomus siitä, miten eräässä katolilaisessa maassa pienen luterilaisen vähemmistön nuoret tunsivat hyvin sekä Lutherin Katekismuksen että katolilaisen opin, ja sen useimmiten paremmin kuin katolilaiset itse.

Ihmettelin ensin, että miksi näin, koska kyllähän oman opin tuntemisen pitäisi riittää. Tähän kirkkoherra vastasi, että näin nämä nuoret pystyivät keskustelemaan katolilaisten kanssa ja perustelemaan oman uskonsa, koska he tunsivat hyvin myös oppien erot.

Jos Suomen monikulttuuristuminen on haaste maamme viranomaisille, on se ehkä vielä suurempi haaste meille kristityille. Tunnemmeko kristinuskon perusteet niin hyvin, että pystymme niistä keskustelemaan ja niitä puolustamaan, kun olemme yhteyksissä muiden uskontojen edustajien kanssa? Onko meillä rohkeutta kuulla heitä, ilman kiihkoilua ja säilyttää kunnioitus toista kohtaan? Mitä vastaamme, kun jonkun toisen uskonnon edustaja sanoo, että vain hänen uskontonsa kautta pelastuu, pääsee taivaaseen? Tähän me seurakuntalaiset tarvitsemme valmennusta.