Radion aamauhartauden puhuja kertoi tänään miehestä, joka työpaikallaan oli pohtinut työtoverinsa kanssa sitä, työskentelävätkö he pelosta vai rakkaudesta käsin. Puhuja totesi, miten elämän perusasioiden etsintää tapahtuu laajemmin kuin mitä päälle päin näkyy. Esimerkiksi kyseinen mies ei kuulu kirkkoon.

Puhuja totesi myös, miten hän oli oppinut paljon tuosta tiedosta. Tästä minulle tuli mieleen piispa Juha Pihkalan puhe luterilaisesta maallikkoudesta, jossa hän käsitteli kristittyjen yhteistä pappeutta.

Löysin puheen aikoinaan Tampereen hiippakunnan nettisivuilta (puhe Aitolahden piispantarkastuksessa 22.9.2001). Tuossa puheessaan Pihkala selittää yhteistä pappeutta, sen merkitystä ja miten sitä ei vieläkään täysin ymmärretä seurakunnissa.

Piispan puhetta lainaten "pappi ei ole kristittynä yhtää 'aikuisempi' kuin maallikko. Suhde ei ole holhoava ja holhoukseen taipuva isä/äiti-lapsisuhde, vaan samantasoisten kumppaneiden vuorovaikutussuhde, jossa molemmat 'virat' ovat sekä jakamassa että antamassa. Ykseys ja erilaisuus toimivat siis samalla tasolla".

Piispa jatkaa lopettaen puheensa "jos ajatellaan mallikkoja luottamushenkilön tehtävässä ja roolissa, on olennaisen tärkeää havaita, ettei luottamushenkilö ole pappisvirkaan vihityn instrumentti, työkalu, vaan ensiksi uskonveli ja -sisar ja sitten työtoveri asiassa, joka on täysin yhteinen".

Puheessaan piispa kiteytti olennaisimmat piirteet luterilaisesta yhteisen pappeuden mallista muun muassa näin:
  • Yhteistä pappeutta leimaa uhriajatus: kristittynä eläminen on kiitosuhria Jumalalle ja rakkauden uhria lähimmäiselle.
  • Yhteisen pappeuden toteuttamiskenttä on pääsääntöisesti se luonnollisen elämän verkosto, jossa kristitty liikkuu.
Äskettäin julkaistussa kirkon strategisissa suuntaviivoissa vuoteen 2015 mainitaan vapaaehtoiset kaksi kertaa suuntaviivojen kaikkiaan 27 kohdassa. Toisessa "tarjoamme vapaaehtoisille mahdollisuutta toimia lähimmäisen rakkauden puolesta ja kantaa vastuuta" ja toisessa "luovumme työntekijäkeskeisestä ajattelutavastamme ja luomme vapaaehtoisille mielekkäitä toimintamahdollisuuksia".

En ole vielä tutustunut kyseiseen strategiaan tarkemmin, mutta sen nimi "Meidän kirkko, Osallisuuden yhteisö" lupaa paljon. Se tuntui aluksi hyvältä ja sisällytin "meihin" myös itseni. Strategian suuntaviivat luettuani heräsi kuitenkin ajatus, jossa en kirjoittajien mielestä "meihin" kuulukaan, vaan olenkin vapaaehtoinen, jolle vasta tarjotaan mahdollisuus tulla jollain lailla sinne liepeille toimimaan.

Mistähän tässä oikein on kysymys? Täytyy lukea koko strategia ja kommentoida sitten lisää. Aamuhartauden puhuja-pappi oli kuitenkin oivaltanut ja oppinut jotain yhteisestä pappeudesta, siitä, josta piispa Pihkala puhuu.