Tammikuussa kerroin Unkarin muistoista. Tänään tuli niille jatkoa, sillä kävimme kyseisen unkarilaisen ystäväpariskunnan kanssa tapaamassa Maria, jonka kanssa kävin jouluna 1990 Transilvanian unkarilaisten luona.

Katsoimme kesällä pidettyjen Marin 90-vuotispäivien kuvia ja muistelimme menneitä. Nyt oli helppo nauraa kaikille kommelluksille ja jännittävillekin tilanteille, mitä Marin ja minun yhteisillä matkoilla oli tapahtunut. Useimmiten olimme ryhmän mukana, mutta tuon jouluisen matkan Transilvaniaan teimme kahdestaan.

Opimme Marin kanssa tuntemaan toisemme seurakunnassa 1980-luvun alkupuolella. Kun ystävyysseurakuntatoiminta unkarilaisen seurakunnan kanssa alkoi, Mari kertoi, miten heidän perheensä oli ollut valmis auttamaan unkarilaisia vuoden 1956 tapahtumien jälkeen. Hän kertoi myös unkarilaisista vapaaehtoisista, jotka olivat tulleet Suomea auttamaan viime sotien aikana.

Mari pyysi minut mukaan myös matkoille Inkerinmaalle, joten olin 1. adventtina vuonna 1989 paikalla, kun Kupanitsan kirkon kellot otettiin käyttöön. Kirkosta oli jäljellä vain seinät ja katto. Lämpötila oli muutaman asteen plussan puolella, mutta seurakuntaa se ei haitannut. Kun kellot ensimmäisen kerran vuosikymmeniin soivat, voin vain kuvitella, miltä se inkeriläisistä tuntui. Seuraava matka tehtiin parin vuoden kuluttua, kun Kupanitsan täysin remontoitu kirkko otettiin käyttöön.

Olen lapsesta saakka tykännyt kuunnella aikuisten kertomuksia menneistä tapahtumista. Äitini kertoi, miten heitä oli Martta-kerhossa kehotettu kertomaan lapsille, mitä he itse tai lähipiiri olivat kokeneet. Näin lapset saisivat tunteen siitä, että he kuuluvat yhteisöön, ovat osa sitä. Se auttaa myös näkemään elämän jatkuuvuuden uusissa sukupolvissa.

Vuosia sitten luin lehdestä, miten äiti kysyi, onko oikein viedä lapsia hautausmaalle ja kertoa sinne haudatuista sukulaisista. Hän oli niin tehnyt, mutta jotkut toiset olivat arvostelleet häntä, koska se olisi vahingollista lapsille. Vastauksena oli, että äiti oli toiminut oikein.

Asiantuntijat puhuvat, miten lapsilla on aikuisten nälkä ja että se on yksi syy lasten ja nuorten pahoinvointiin. Vanhemmilla ei ole riittävästi aikaa heidän omien kiireittensä takia, suku on kaukana, joten yhteydet isovanhempiin voivat olla löyhät jne.

Minulle Mari on antanut paljon kertomalla menneistä ajoista ja viemällä mukaan kokemaan sellaista, mitä millään tavallisella turistimatkalla ei saa. Kun olen kuunnellut Marin ja muittenkin vanhempien ihmisten selviytymistarinoita mitä ihmeellisimmistä tilanteista, on se rohkaissut myös minua, antanut elämänuskoa, että vaikeuksista selvitään.

Kouluissa opetetaan tietoja ja taitoja, mutta sosiaaliset taidot ja eväät selviytyä arjen elämästä, ne opitaan ja saadaan yhteisöistä, ensisijaisesti kodista ja suvulta.