Tällä viikolla vietetään nuukuusviikkoa. Minusta on hienoa, että meitä aina välillä muistutetaan kulutustottumuksiemme toisesta puolesta, siitä, miten se kuormittaa ympäristöä ja kuluttaa luonnonvaroja.

Jokin aika sitten luin lehdestä artikkelin ilmastonmuutoksesta. Siinä kerrottiin mm. miten "vanhempi polvi ymmärtää sähkön säästämisen, muttei ilmastonmuutosta. Nuorempi polvi taas ymmärtää ilmastonmuutoksen muttei sähkön säästämistä."

Omasta lapsuudestani muistan, miten äiti ei raaskinut heittää mitään käyttökelpoista pois, vaan se laitettiin aittaan tai muualle odottamaan mahdollista uutta tarvetta -
nykyilmaisuja käyttäen uusiokäyttöä, kierrätystä tai tuunausta.  "Ei se leipää tarvi", äitini totesi. Tämän kaiken hän teki sota- ja pulan-ajan läpikäyneen kokemuksella.

Tuo asenne on tarttunut myös minuun, koska minun on vaikea heittää roskiin mitään sellaista, mitä "mahdollisesti voisi vielä jollain lailla käyttää". Onneksi on kirpputorit ja joskus on tavaraa mennyt myös rajan taakse jonkun luotetun ihmisen välityksellä.

Taipumukseni nuukuuteen koskee myös ruokaa. Tai oikeammin se on minulle ruuan kunnioittamista. Minusta tuntuu pahalta heittää pilaantumaan päässyttä ruokaa roskiin. Harmittelen, miksen vaikka laittanut sitä ajoissa pakastimeen.

Kun lapsena kieltäydyin syömästä esimerkiksi läskiä, niin siihen äitini totesi, että jos olisi pula-aika, niin kyllä silloin läskikin kelpaisi. Tämä viesti on painunut syvälle muistiini.

Puhtaan ja ravitsevan ruuan riittävä saanti ei ole nykyäänkään mikään itsestään selvyys täällä Suomessakaan. Tuntuu jotenkin irvokkaalta, että toisaalta joudutaan mainoksin kehottamaan ihmisiä ostamaan ruokaa vain sen verran kuin he tarvitsevat, kun toisaalta kerrotaan yhä kasvavista leipäjonoista
!

Yli jääneen ruuan heittäminen roskiin on todella tuhlausta. Kuinka paljon energiaa on kulunut ensin sen viljelemiseen, korjaamiseen, pakkaamiseen, kuljettamiseen ja valmistamiseen ja sitten sen käsittelyyn jätteenä? Ja kaikki ihan turhan takia.