Tänä aamuna radion aamurartauden puhuja kertoi kokemuksistaan Namibian vierailultaan. Häneen oli tehnyt siellä syvän vaikutuksen kaikki se, minkä hän ymmärsi yli satavuotisen lähetystyön tulokseksi.

Lähetystyö ei ollutkaan ollut länsimaisen kulttuurin vientiä ja paikallisen kulttuurin tuhoamista, vaan sen saman kehityksen edistämistä, mitä meillä täällä Suomessakin on koko ajan tapahtunut. Kuitenkin paikallisesti soveltaen.

Lähetystyön tuloksena oli luotu kirjakieli, luotu pohja terveydenhuoltojärjestelmälle, koululaitokselle jne. Siis ne elementit, joita järjestäytynyt yhteiskunta tarvitsee toimiakseen ja pitäkseen huolta kansalaisistaan.

Puhujan mukaan yksi asia oli siellä kuitenkin toisin, paremmin Suomeen verrattuna. Namibiassa kirkot täyttyivät parhaimpiinsa pukeutuneista seurakuntalaisista, vaikka se sijaitsisi pääkaupungin slummialueella.

Kristillisyyden painopiste onkin siirtynyt pois Euroopasta ja pikemminkin me olemme jo nyt lähetyskenttää. Tämä näkyy myös yhteiskunnan muutoksessa.

Hyvinvointiyhteiskuntamme on murenemassa. Kun toisella on hyvin, niin silloin minullakin on hyvin -ajattelu on katoamassa ja tilalle on tullut oman edun tavoittelu. Vähäosaiset unohdetaan, eikä ymmärretä sen seurauksia pitkällä aikavälillä. Se tulee kalliiksi ja maksamme sen tavalla tai toisella, jopa yhteiskunnan turvattomuuden lisääntymisenä rikollisuuden kasvaessa.

Kirkko tekee ansiokkaasti diakoniatyötä, perheneuvontaa, sairaalasielunhoitoa ym. ihmistä tukevaa. Nämä kaikki on tärkeää kristillisen sanoman käytännön palvelutyötä.

Mutta eikö tarvittaisi enemmän kristillisestä sanomasta lähtevää toisista välittämistä, omasta jakamista? Siinä meillä jokaisella on oma vastuumme, mutta sen pitäisi entistä selkeämmin näkyä myös kirkon opetuksessa ja kannanotoissa.