Elämä on täynnä yllätyksiä. Toissapäivänä eräs ystäväni soitti ja pyysi minua mukaansa uudenvuoden vastaanotolle Venäjän suurlähetystöön perjantaina 11.1. Kutsu oli kahdelle, eikä hän halunnut mennä yksin.

Ystäväni on niin sanottu paluumuuttaja eli inkeriläinen. Korkeahkosta iästään huolimatta hän toimii edelleen aktiivisesti eri järjestöissä. Kun hän ihmetteli, miksi hänet oli kutsuttu, sanoin, että sinun järjestötoimintasi, sieltä sinut on löydetty.

En ole raaskinut ystävältäni liiemmin kysellä, mutta aina tavatessamme saan jonkun palasen hänen historiastaan. Päättäväisyydellä ja lujalla työllä hän on menestynyt ja selvinnyt - saanut akateemisen koulutuksen ja sitä vastaavan työn taustastaan huolimatta.

Tänään tuli erityisesti ilmi hänen elämänasenteensa: kaikessa on aina nähtävä hyvät puolet, ei saa jäädä kiinni vastoinkäymisiin. Kun kysyin, miten hän nyt kokee entisen kotimaansa, vastaus tuli empimättä. "En tunne mitään vihaa. Olenhan kuitenkin saanut niin paljon hyvää siellä ollessani." 

Meille kantasuomalaisille Tehtaankadun rakennuksella on oma merkityksensä. Tuntui jotenkin vapauttavalta astua sinne ja vain ihailla rakennuksen kauniita yksityiskohtia. Kutsuvieraiden joukossa oli myös useita ortodoksipappeja. Sekin kertoi minulle paljon.

Ystäväni pyysi minua ottamaan digikameran mukaan. Hänelle oli tärkeää saada todisteita tapahtumasta. Hartain toive oli saada kuva, jossa hän näkyy yhdessä suurlähettilään kanssa. Se toteutui.

Meille molemmille tilaisuus oli merkityksellinen, kuitenkin eri tavoilla. Voin vain aavistella, mitä kaikkea oli ystäväni sanojen takana, kun hän ikään kuin itselleen vakuutteli "nyt olemme täällä" ja poislähtiessä "olemme siitäkin selvinneet".

Tätä kirjoittaessani mieleeni nousi Raamatun kehotus "Älkää enää menneitä muistelko - Katso: minä luon uutta".