Viimeaikoina on keskusteltu niin kirkon sisällä kuin julkisuudessakin, miksi kirkon jäsenyys ei enää kiinnosta, varsinkaan aikuisia nuoria.

Koska itse olen ollut pitkään mukana seurakunnan toiminnassa, niin halusin saada asiaan omakohtaistakin tietoa ja ymmärrystä. Aloin siksi kysellä sopivaksi katsomissani tilanteissa ihmisten näkemyksiä asiasta.

Vaikka otanta on pieni, niin minulle nämä keskustelut avasivat uusia näkökulmia. Eräskin vastasi hetken kysymystä pohdittuaan, että syynä on kirkon etäisyys ja se, etteivät ihmiset enää usko Jumalaan.

Kun pohdin tuota etäisyyden tuntua, niin minussa heräsi kysymys, mitä minä itse voisin tehdä sen poistamiseksi. Mielessäni alkoi pyöriä ajatus maallikkoudesta, miten minä viestin elämälläni, mitä kristillisyys on arjen elämässä, siis kotona, työpaikalla, harrastuksissa. 

Kristillisyyden esiintuominen mielletään helposti tyrkyttämiseksi, jopa käännyttämiseksi, mutta minusta se oikein ymmärrettynä on mm. toisten huomioonottamista, rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä, avoimmuutta, sovun rakentamista, rinnalla elämistä ilon ja surun hetkillä jne. Kun luottamus on syntynyt, on sitten sopivassa tilanteessa helppo sanoa, mihin oman elämänsä turvan laittaa - ihan omin sanoin ilman sen kummempia korulauseita. Ja suositella samaa turvaa sitten muillekin.

Hiippakuntien toiminnassa pitäisi mielestäni yhdeksi painopisteeksi ottaa seurakuntien työntekijöiden kouluttaminen maallikkojen kouluttajiksi. Näin me omassa arjen elämässämme voisimme paremmin poistaa tietämättömyyttä ja ennakkoluuloja kristinuskon todellisuudesta. 

PS. Minua itseänikin rohkaisi, miten luontevasti keskustelut sujuivat. Ei uskonasiat niin yksityisasioita olekaan. Olen siis turhaan arkaillut, joten oli parannuksen teon paikka.