Tänään tuli jatkoa köyhyyskeskustelulle, sillä avatessani aamulla radion siellä oli menossa ohjelma, jossa käsiteltiin vankien hoitoa - tai oikeastaan, mikä altistaa rikollisuudelle ja millaiset mahdollisuudet vangeilla on palata takaisin yhteiskuntaan.

Yhtenä ongelmana kerrottiin asunnottomuus. Jos ei ole asuntoa, ei saa työtä, mutta jos ei ole työtä, ei saa asuntoa.

Tuettua asumista tarvitsevat mm. vapautuvat vangit, ongelmanuoret ja vammaiset. Tarve kyllä myönnetään, mutta niitä ei haluta omalle asuinalueelle. Pelätään häiriöitä, turvattomuuden lisääntymistä sekä asuinalueen arvostuksen ja oman asunnon arvon laskua.

Näistä on Helsingissäkin keskusteltu vilkkaasti myös kielteiseen sävyyn, kun julkistettiin asunnottomille tarkoitettujen asuntolahankkeiden sijoituspaikat.

Ohjelmassa mukana ollut espoolainen sosiaalityöntekijä kertoi, miten siellä on valitusten johdosta pysähdyksissä vammaisille tarkoitetun asuntolan rakentaminen. Tämä tuntuu suorastaan uskomattomalta nykyajan Suomessa!

Myös vankien kuntoutuksen rahoituksen hajanaisuus tuotiin esiin isona ongelmana. Kun rahat tulevat vuoroin valtiolta, kunnalta ja kolmannelta sektorilta riippuen siitä, missä vanki kulloinkin on, niin yhtenäisen hoitoketjun saaminen on lähes mahdotonta. Ratkaisuksi esitettiin, että rahoitus olisi sidottu kuntoutujaan, ei siihen, missä hän milloinkin on.

Tässäkin asiassa on siis paikallaan hoitaa asia kokonaisvaltaisesti yli hoitoyksikkörajojen. On ensisijaisesti nähtävä ihminen sekä hänen tarpeensa ja oikeutensa. Rahojen hallinnointi ja budjettivastuu ovat keinoja hoitaa ihmisiä koskevia asioita, eivät itse tarkoituksia.

Ohjelmassa painotettiin myös päihteiden väärinkäytön yhteyttä rikollisuuteen. Sen merkitys on todella merkittävä. Siksi pidettiin tärkeänä, että yhteiskunta tekee kaikkensa myös päihteiden käytön vähentämiseksi. Se on kaikkien etu.

Ohjelman kuultuani jäin pohtimaan, miksi näin selvien asioitten ratkaisemiseksi ei löydy riittävää poliittista tahtoa, kun parannuskeinoja kuitenkin on. Onko itsekkyys mennyt jo niin pitkälle, että hyväosaisten etu menee vähäosaisten perusoikeuksien edelle mennen tullen?

Eikö nähdä myöskään sitä, että huolehtimalla heikompiosaisista turvataan myös yhteiskuntarauhaa? Kun elämisen perusedellytykset on hoidossa, paineet niiden hankkimiseen rikollisin keinoin vähenevät.