Jo lapsesta saakka elämääni on kuulunut tieto siitä, että sukulaisiani asuu ulkomailla. Isäni vanhin veli oli muuttanut Pohjois-Amerikkaan jo ennen isäni syntymää ja äidin puolelta serkkuni oli mennyt töihin Etelä-Afrikan kaivoksille. Äidin lapsuuden ystäviä taas oli muuttanut Etelä-Amerikkaan.

Ehkä juuri tämän takia olen kiinnostuneena seurannut uutisointia ulkosuomalaisten elämästä. Miten heillä on omat Suomi-talonsa, joissa kokoontua, Suomi-seuransa ja omat suomenkieliset lehtensä.

Oma kirkkokin on ollut vahvasti mukana ainakin Pohjois-Amerikassa ja Australiassa. Merimieskirkko taas ympäri maailmaa palvellen sekä satunnaisia matkalaisia että maassa asuvia palana suomalaisuutta saunoineen, ruisleipineen ja pullineen.

Tämä kaikki tuntui ihan luonnolliselta ja ymmärrettävältä. Näinhän se pitääkin olla: Oman identiteetin hoitaminen yhdessä muiden omanmaalaisten kanssa. Silti oltiin osa uuden asuinmaan yhteisöä, johon lapset jo kasvoivat ja heidän yhteytensä suomalaisuuteen väheni.

Muuttaessani Pikku Huopalahteeen 1990-luvun puolivälissä, eteeni avautui kansallisuuksien kirjo. Tajusin, että nyt on tapahtunut päinvastainen. Nyt meille on tullut muiden maiden ja kulttuurien kansalaisia. Ihmisiä, jotka aivan samoin tarvitsevat tukea oman identiteettinsä ylläpitämiseen. Toisaalta yhteyden omaan kulttuurinsa ja kieleensä, toisaalta tukea suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumiseen. Menin vapaaehtoisena mukaan siihen työhön.

Viime lauantaina oli KD Naisten liittokokous Tampereella. Koulutuksen aiheena oli, mitä kuntapäättäjän tulee tietää kotoutumisesta. Vaikka aikaa oli vain tunti, niin tamperelaiset kotouttamistyön ammattilaiset saivat kerrottua monta keskeistä asiaa:
  1. Kunnan talousarvioon on varattava rahaa myös muuhun tulkkaukseen kuin mitä valtio korvaa pakolaisia varten. Asioiden hoitamisen kannalta on tärkeää, että kumpikin osapuoli ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa.
  2. Kotouttamisen on mentävä läpäisyperiaatteella kunnan hallinnossa ja päätöksenteossa.
  3. Kuntien on palkattava enemmän maahanmuuttajia työharjoitteluun. Siinä arjen kielitaitokin paranee ja sanavarasto karttuu. Se on myös ensimmäinen askel kohti työllistymistä, mikä taas edistää kotoutumista.
  4. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä työvoimatoimiston henkilöstöä on koulutettava entistä paremmin kohtaamaan monikulttuurisuutta. Mielellään heille pitäisi olla omat yksikkönsä. Tämä koskee erityisesti mielenterveyspalveluja, joista Tampereella on hyvät kokemukset.
  5. Mutta ennen kaikkea, maahanmuuttajat ovat kukin yksilöitä, ihmisiä omine tarpeineen. Heitä ei saa niputtaa. Heille on yhteistä vain se, että he nyt asuvat eri maassa, missä ovat syntyneet.